Irwinin kokoelmalevy on pyörinyt viime päivinä auton CD-soittimessa. Mukavaa Suomi-nostalgiaa, varsinkin kun Irwiniin liittyy mukavia lapsuuden muistoja. Irwinin Ai ai ai ja voi voi voi sekä Kop kop kop olivat mukana Soiva Joulukalenteri –joulukokoelmalla, joka on Klompjelle se tärkein joululevy. Se soi lapsuudenkodissa joka joulunalusaika iltaisin nukkumaan mennessä. ”Pääseekö Jesse James ulos” -rallattelua isän kanssa tuli pienenä harrastettua ja jotenkin isän kaseteilta kuultu Manu vippaa muutama markka kolahti parivuotiaan puukenkäilijän tajuntaan kybällä (vaikka laulun Manun henkilöllisyys ja laulun aikainen työpaikka selvisivätkin pienelle musiikinystävälle vasta vuosia myöhemmin).

 

Muutamien laulujen rääväsuista politiikan kritiikkiä kuunnellessa mieleen tuli, että oli se kuuluisa Kekkoslovakia kaikesta rähmällään olosta huolimatta kuitenkin aika vapaa maa verrattuna nyky-Suomeen. Yleisradio laittoi aikoinaan Irwinin lauluja soittokieltoon, mutta niin laitettiin muidenkin artistien levyjä esim. taiteellisin perustein, jos musisointi oli liian epävireistä tai muilla nykyajan silmin katsottuna omituisilla perusteilla. Soittokieltoja kuitenkin joskus kierrettiin ja purettiin Ylessäkin. Työväestöä loukkaavana kielletty Työmiehen lauantaihan sai ensiesityksensä Ylen kanavilla nauhalta poistetuin T-kirjaimin, jolloin Työmiehen lauantaista tuli Yömiehen lauantai. Sittemmin kielto purettiin kansan vaatiessa uusimman hittibiisin soittoa. Mutta muuten Vexi ja Irwin saivat rellestää aika vapaasti mielensä mukaan. ”Kunhan ette pilkkaa Jumalaa ettekä Kekkosta” oli Toivo Kärjen kaksikolle asettama rajoitus.

 

Jumalanpilkkakiellon ymmärtäisin niin, ettei ehdoin tahdoin haluttu loukata ihmisiä ja haluttiin kunnioittaa ihmisten oikeutta omaan uskonnolliseen vakaumukseensa. Kekkosen pilkkaamisen kieltämisen ymmärtäisin perustuneen presidentti-instituution tärkeyteen enemmän kuin Kekkosen persoonaan tai politiikkaan. Kepeät rienaavat rallit eivät ehkä olisi olleet paras mahdollinen media Kekkosen pilkkaamiseksi presidentti-instituution arvon ylläpitämisen vuoksi. Presidentin persoonasta ja politiikasta voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta tasavallan presidentin roolilla on oma institutionaalinen merkityksensä, joka ansaitsee kunnioituksemme. Samoin kuin oikeusistunnossa tuomarin sisään tullessa noustaan seisomaan tarkoituksena osoittaa kunnioitusta tuomarin viralle, olkoonpa viran haltija millainen mulkvisti yksityiselämässään tahansa.   

 

Eivät Jumala ja Kekkonenkaan kuitenkaan kritiikittä ja pilkatta Kekkoslovakiassa jääneet. Kekkosen ja YYA:n pilkka oli Kari Suomalaisen aluetta ja Kekkonen armahti jumalanpilkasta tuomitun Hannu Salaman. Ja kyllähän Irwinkin Kekkosesta lauloi: ”kaksi kovaa, minä ja Urkki”. Veikkaanpa, että Urkin itsensä huumorintaju olisi kestänyt Irwiniltä astetta pilkkaavammankin asenteen, koska minulle on hänestä jäänyt mielikuva huumorintajuisena järkimiehenä siinä kuin autoritäärisenä ja kovana poliittisena pelurinakin. Urkin ympärille kehittynyt Aurinkokuninkaan hovia tavallaan muistuttava poliittinen kulttuuri, jossa poliitikot vahtivat toinen toisiaan, mediaa ja kansaa mahdollisten Urkkia ja virallista poliittista liturgiaa loukkaaviksi arveltujen kannanottojen varalta ja hakivat suosiota torjumalla ja tuomitsemalla kuvitellut loukkaukset ihan kaiken varalta, on kenties suorempi syy Kekkoslovakian henkiseen ilmapiiriin kuin Kekkonen itse. Yrjöperskeleen mainiossa kirjoituksessaan eliitin distonaalis-fazeriittisesta syndroomasta käsitellään samaa eliitin suomettumisen aihetta hieman toisesta näkökulmasta.

Klompje myöntää auliisti arvostavansa Kekkosta varsinkin verrattuna nykypoliitikkoihin, sillä Max Jakobsonin sanoin ”Kekkonen oli demokraatti periaatteiltaan, vaikka olikin autokraatti luonteeltaan”. Toisin sanoen, hän otti vakavasti vastuunsa Suomen kansan etujen ajajana eikä kannattanut päätösten tekoa pelkästään eliitin etujen mukaisesti, ja ajoi myöskin näitä asioita, vaikka joistakin hänen käyttämistään keinoista sekä hänen vallan kahvassa roikkumisestaan vielä dementoituneenakin voidaan Kekkosta kritisoida. Mutta häntä täytyy myös kunnioittaa siitä, ettei hän hyväksynyt politiikkaa, jonka vaikutuksesta suuri osa kansaa marginalisoitaisiin, eikä hän kannattanut ihmisten pakottamista ajattelemaan asioista samalla tavalla vaan kannatti ihmisten vapaan tahdon mukaisesti syntyvää konsensusta. Löysin UKK:n hienon kirjoituksen, johon kannattaa tutustua. Kun luin tätä tekstiä, unohdin puolivälissä alun aikareferenssit ja hetken ajattelin lauseen ”Osa nuorisostamme on eksynyt ihailemaan pakkovaltaa.” viittaavan taistolaisnuoriin 1960- ja 1970-luvuilla. Teksti sopi niin selkeästi Neuvostoliittoa ja sen totalitaristista järjestelmää ihailleisiin ”naapurinnuoleskelijoihin” kuin tekstin kirjoitusaikaan ajankohtaisiin Italiasta ja Saksasta vaikutteita ottaneisiin äärioikeistolaisiin. Sopisi kotiläksyksi koko nykyiselle poliitikkolaumallemme sekä kaikille monikulttuuri-ideologiaa ajaville, sillä pakkovallasta puhuttaessa tuli elävästi mieleeni myöskin nykyisin harrastettava ”jos et kannata nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa, olet hirveä rasisti, joka ei ansaitse olemassaoloaan” -tyylinen painostus yhtäläiseen ja poliittisesti ultrakorrektiin ajatteluun. (Tosin taisi lipsahtaa tuohon oksymoron, ovatko logiikan näkökulmasta katsottuna sisäisesti ristiriitaiset poliittisesti ultrakorrektit kommentit laskettavissa ajatteluksi?)

Miten tämä nyt sitten liittyy otsikossa mainittuun Matti Vanhaseen? Yksinkertaisesti siten, että Vanhasesta (ja monista muista vallassa olevista poliitikoistamme) voisi sanoa, että hän on totalitaristi periaatteiltaan, autokraatti luonteeltaan ja demokraatti vain median salamavalojen loisteessa. Parlamentarismia ja pääministerivaltaa korostava sattumapääministerimme kannatti nuorena pakkovaltaa kirjoittaessaan Suomenmaa-lehteen tuomitsevasti virolaisten itsenäistymispyrkimyksistä. Vanhasen aatemaailma näyttää todisteiden valossa vieläkin olevan samankaltainen kuin hänen nuoruuden kirjoituksista heijastuva. Yrmynä tunnetun Paavo Lipposenkaan pääministerikaudella ei vielä tukittu poliitikkojen suita keskeneräisistä asioista samaan tyyliin kuin nykyään. Lukuun ottamatta sotasyyllisyyslakeja, tuskin koskaan itsenäisen Suomen historiassa on säädetty yhtä paljon perustuslain ja kansalaisten perusoikeuksien vastaisia lakeja kuin nyt Vanhasen kaudella (Lex Karpela, Lex Nokia, jne). Pääministeristä ja hallituksesta on tehty ”teflonheppuja”, joihin ei kenenkään koura tartu, ei lain koura sen enempää kuin todellisen poliittisen vastuunkaan (kunhan ei tekstaile liian lutkan näköisille julkisuudenkipeille naikkosille). Hallitusta kun ei voi kesken kauden erottaa käytännössä kuin Keskustan puoluehallitus.

 

Kun katselee nykyistä poliittista elämänmenoa ja ajattelee Irwinin tuotantoa, niin jotenkin on vaikea uskoa, että nykyisessä ilmapiirissä uuden artistin uutena tuotantona vaikkapa laulut ”Jyrki taasko vippasit euron?” (kertoo valtionvarainministerimme valtionvelan kasvatuksesta samalla kun peruspalveluista säästetään) tai Haistakaa paska koko valtiovalta (oikeastaan melko toimiva nykypäivänäkin alkuperäissanoituksilla) pääsisivät läpi Ylen kanavien soittolistoille ilman, että hallitus älähtäisi. Eikä pelkästään älähtäisi, vaan yrittäisi sensuroida jollakin konstilla moisen rienauksen. Sen verran herkkänahkaiseksi ja pakkokeinoihin tukeutuvaksi nykyinen poliittinen johtomme on osoittautunut. Poliittista kritiikkiäkin paniikinomaisemmin suhtauduttaisiin siihen, jos joku soittaisi radiossa Irwinin biisiä Mutakuono ja lakupelle. No joo, eiväthän nuo nimitykset kieltämättä mitään kivoja ole, vaikka loppujen lopuksi laulun sanoja lukiessaan on vaikeaa tietää, kumpia pilkataan enemmän, mustia vai rivien välistä suomalaista junttiutta. Nostettiinhan siitäkin ns. rasismikohu, kun Kylähullut kehtasivat lauleskella kappaleessaan Lisää persettä rättipäille muslimiterroristien tekevän iskujaan pimpun puutteessa kärvistellessään. Tutkijoiden mukaan väitteessä jopa on paljon paikkansapitävyyttä ihmisen (kulttuuri)evoluution näkökulmasta katsottuna. Sitä paitsi, mistä lähtien muslimiterroristit ovat olleet oma rotunsa? Rasismihan alun perin merkitsi rotusortoa ja –syrjintää, vaikka nykyäänhän sitä käytetään vähän miten sattuu tarkoittamaan kaikenlaista epämääräistä oletettua epätasa-arvoisuutta.

 

Tähän loppuun voisi kysyä parikin omantunnon kysymystä jokaisen mietittäväksi. Kumman laisen poliitikon haluaisit mieluummin valtaan, periaatteiltaan demokraattisen mutta tyyliltään autokraattisen vai periaatteiltaan totalitaarisen kansanmiehen pintasilauksella? Kumpaa valtiomiestä historia tullee arvostaneeksi enemmän, Kekkosta vai Vanhasta? Mikä on tärkeämpää, vallan oleminen presidentin vai pääministerin käsissä, jos pääministerin vaihto on 4 vuoden ajan käytännössä mahdotonta? Onko sillä loppujen lopuksi väliä, kumpaa titteliä suurinta valtaa käyttävä kantaa, jos nykyinen pääministerivetoinen malli antaa eväät yhden henkilön lähes täydelliseen valtaan? Estääkö nykyinen presidentin valtaoikeuksien siirto hallitukselle oikeasti vallan väärinkäyttöä, jos hallituksen vastuu eduskunnalle on lähinnä teoreettinen? Shakespearea mukaillen tuoksuisiko vallanhimoinen korruptoitunut poliitikko missä huippuvirassa tahansa yhtä tunkkaiselta?